Baltian maiden itsenäisyyden palauttamisesta kulunut 15 vuotta
Viron lähihistorian tapahtumista useita tulkintoja
Vuosia sitten luin eräästä kirjasta Napoleonille omistetun ajatuksen, että historia on se versio menneisyydestä, josta ihmiset ovat päässeet yksimielisyyteen. Yksimielisyyttä vuosien 1987-1991 tapahtumista Virossa, kun kansan tahto koko Baltiassa käynnisti prosessin, jonka tuloksena tämä alue Itämeren itärannalla sai takaisin vapautensa, ei vieläkään ole syntynyt.
Vuosien varrella oman versionsa tästä aikakaudesta ovat esittäneet Kansanrintaman entinen johtaja ja 1991 hallitusta johtanut Edgar Savisaar, 1982-1991 Neuvosto-Viron parlamentin puhemiehistön puheenjohtajana toiminut Arnold Rüütel, Savisaaren linjaa 1990-1991 ankarasti vastustaneet Eesti Komitee -nimisen kansanliikkeen johtajat jne.
Oma näkemyksensä tapahtumista elokuussa 1991 oli myös presidentti Lennart Merellä, joka usein muistutti, että vuoden 1918 jälkeen Virolla on syytä juhlia itsenäisyyspäivää ainoastaan 24. helmikuuta, eikä vuoden 1991 jälkeen joidenkin politiikkojen uudeksi itsenäisyyspäiväksi nostamaa 20. elokuuta.
Kun lukee Viron lehtiä, vielä harvoja aikakaudesta ilmestyneitä kirjoja tai kuuntelee poliitikkojen kommentteja vuosista 1987-1991, voi helposti saada käsityksen, että samassa kehityskulussa mukana olleet ihmiset puhuvat aivan eri ajasta ja eri maasta.
Eri versiot näyttävät saavan sanavallan sen mukaan, kuka on parhaillaan johtoasemassa hallituksessa ja presidentinlinnassa ja kenen versiota uskovat Viron lehtien tämänhetkiset toimittajat. Vain 15 vuotta uudelleen itsenäistymisen jälkeen kahden Viron poliittisen päivälehden - Eesti Päevaleht ja Postimees - uutis- ja mielipidetoimituksissa työskentelee enää vain yksi toimittaja ( Postimees- lehden uutistoimituksessa), joka oli toimittajana mukana seuraamassa vuosien 1988-1991 tapahtumia.
Viron nykyisten nuorten toimittajien henkilökohtaisen kokemuksen puute tuosta aikakaudesta näyttää jo vaikuttavan virolaisten nuorten näkemyksiin menneisyydestä.
Sankareita ja pelkureita Viron parlamentissa
Juuri tämä Virossa laajalle levinnyt käsitys historiasta, jonka mukaan Baltian maiden itsenäistyminen tapahtui ennen kaikkea virolaisten ja erittäinkin Viron parlamentin ansiosta, näyttää olevan Viron lähimenneisyyden tarkastelussa suurehko erehdys.
Itse toimittajana, joka seurasi Moskovan vallankumouksen tapahtumia paikalla Moskovasta Venäjän parlamentin rakennuksesta, ns. Valkoisesta talosta, muistelen 20. elokuun 1991 tapahtumia aivan eri lailla kuin ne, joiden mielestä Virolla on 20. elokuuta syytä juhlia parlamentin sankaruutta.
19. elokuuta 1991 Moskovan vallankaappauksen alkaessa maanantaiaamuna, Viron parlamentti ei kyennyt koko päivän aikana hyväksymään minkäänlaista julkilausumaa Moskovan vallankaappausta vastaan. Osa kansanedustajista oli jo paennut tai pakenemassa ulkomaille, osa meni muualle piiloon ja loput odottivat Moskovasta uutisia tapahtumien kulusta.
Moskovassa Valkoisessa talossa ratkaiseva päivä oli seuraava päivä, 20. elokuuta. Kello 17 aikaan Moskovan Valkoisen talon sisäisessä radiossa kehotettiin kaikkia naisia poistumaan rakennuksesta, koska radion mukaan vallankaappaajat suunnittelivat Valkoisen talon valtaamista kello 19. Sama pyyntö toistettiin vielä muutama kerta, mutta yhtään naistoimittajaa ei silti pakotettu poistumaan rakennuksesta.
Venäjän varaulkoministeri Georgi Kunadze kertoi lehdistötilaisuuksissa tuoreita uutisia päivän Baltian tapahtumista niille toimittajille, jotka olivat vallankaappauksen aikana Moskovan Valkoisessa talossa Venäjän parlamentin ulkoasiainvaliokunnan johtajan Vladimir Lukinin työhuoneen lähellä. Suorastaan hävetti kuulla Kunadzen kertovan, ettei Viron parlamentti elokuun 20. päivällä eikä illalla kyennyt hyväksymään yhtään julkilausumaa Moskovan vallankaappausta vastaan.
Tiettävästi minkäänlaista hyökkäystä taloon kello 19 ei tehty ja samana iltana Moskovassa oli jo selvää, ettei vallankaappausta yrittäneillä ole armeijan tukea. Osa vallankaappausta tukevista armeijan yksiköistä yritti tosin vielä elokuun 21. päivän ensimmäisinä tunteina näyttää voimaansa niin Moskovassa kun Baltian maissakin, mutta Moskovassa juuri elokuun 20. päivän iltana oli selvää, ettei armeija tue vallankaappausta.
Viron parlamentti puolestaan äänesti kahden pitkän päivän odottelun jälkeen vasta myöhään 20. elokuuta, alle tuntia ennen keskiyötä Viron itsenäisyyden tukemisen puolesta.
Liettuan ja Latvian parlamentit olivat julistaneet maansa itsenäisiksi jo kuukausia ennen elokuun 1991 tapahtumia - Liettua 11. maaliskuuta, Latvia 4. toukokuuta 1991. Virossa samaa kehitystä hidastivat Savisaaren johtaman Kansanrintaman ja Eesti Komitee -nimisen kansanliikkeen erilaiset näkemykset maan tulevaisuudesta. Savisaar halusi julistaa täysin uuden itsenäisen tasavallan. Tämän ajatuksen vastustajat puolestaan vaativat, että uudelleen itsenäistyvä Viro olisi joka suhteessa saman valtion seuraaja, joka liitettiin väkisin Neuvostoliittoon. Uuden tasavallan perustamisen vastustajat pelkäsivät, että uusi tasavalta merkitsisi automaattisesti kansalaisuuden myöntämistä sadoille tuhansille miehityskauden aikana Viroon muuttaneille.
Erittäin tärkeä rooli Baltian maiden itsenäisyyden tunnustamisessa elokuun 1991 viimeisellä viikolla oli Boris Jeltsinillä, joka oli 1991 vallankaappauksen alkaessa noussut länsimaailman silmissä legendaariseksi sankariksi. Kun ryhmä virolaisia poliitikkoja saapui vallankaappauksen jälkeen Moskovaan, Jeltsin suostui allekirjoittamaan julkilausuman, jossa hän kehotti muitakin maita tukemaan Baltian maiden itsenäisyyden palauttamista. Sitä ennen Baltian maiden uuden itsenäisyyden oli tunnustanut vain Islanti.
Endel Lippmaa, veturi taisteluissa Moskovassa
Vuoden 1991 elokuun tapahtumien käynnistäjien, Moskovan vanhoillismielisten, ansiosta avautui vihdoin ovi, jonka kautta liettualaiset, latvialaiset ja virolaiset saivat takaisin vapauden ja myös de jure oman valtion. Aiempiin aikoihin verrattuna Baltian maiden riippumattomuus Moskovasta kasvoi merkittävästi sen jälkeen, kun 24. joulukuuta 1989 Neuvostoliiton parlamentin enemmistö - 1 435 kansanedustajaa - myönsi, että Baltian maiden liittymisestä Neuvostoliittoon olivat sopineet jo vuoden 1939 elokuussa Adolf Hitler ja Josif Stalin, joiden ulkoministerit allekirjoittivat asiasta salaisen sopimuksen.
Tämän mahtavan saavutuksen takana, joka pakotti Moskovan joulukuussa 1989 ensimmäisen kerran julkisesti myöntämään, että Baltian maiden kohtalosta päätettiin Hitlerin ja Stalinin salaisessa sopimuksessa, on Viron itsenäisyystaistelun yksi suurimpia sankareita - akateemikko Endel Lippmaa. Juuri Lippmaan aloitteesta Neuvostoliiton parlamentissa asetettiin keväällä 1989 lautakunta tutkimaan Hitlerin ja Stalinin salaisen sopimuksen olemassaoloa.
Lippmaa, joka kesällä 1989 kävi henkilökohtaisesti Washingtonissa ja muualla arkistoissa etsimässä todisteita omille väitteilleen, teki valtavan työn. Sen tuloksista Baltian maille on ollut hyötyä myös itsenäistymisen jälkeen, kun Moskovaa on välillä vieläkin muistutettava, että Baltian maiden liittyminen Neuvostoliittoon 1940 ei syntynyt kansan tahdosta, vaan Hitlerin-Stalinin sopimuksen seurauksena.
Lippmaata ryhtyi tässä taistelussa tukemaan myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen varapääsihteeri Aleksander Jakovlev, joka myöhemmin usein sanoi tv-haastatteluissa, että Baltian maiden itsenäistyminen oli vuoden 1989 joulukuun päätöksen jälkeen väistämätön.
Tänä talvena mm. useita kommunisteja ja muita entisiä tovereita kunniamerkeillä muistanut Viron nykyinen presidentti ei muistanut Lippmaanin ansioita Baltian maiden itsenäistymisessä minkäänlaisella mitalilla. Viron itsenäistymiseen eniten panostaneille ihmisille mitalit eivät todennäköisesti merkitsekään mitään erityistä. Parempaa kunniamerkkiä kuin kauan kaivattu oma maa ei kykenisi kukaan antamaan. Ja tämän kunniamerkin saivat 15 vuotta sitten kaikki Baltian kansat.
ANNELI REIGAS 22.8.2006, Turun Sanomat
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/?ts=1,3:1009:0:0,4:9:0:0:0;4:8:0:0:0;4:139:0:0:0;4:140:0:1:2006-08-22,104:140:399849,1:0:0:0:0:0:
