Autoja oli silloin vähän ja juopuneiden kuskien aiheuttamat liikenneonnettomuudet hyvin harvinaisia. Kauniina kesäpäivänä tapahtunut tragedia kosketti ihmisiä. Tämän 14. kesäkuuta 1968 menehtyneen nuoren Juhanin hautajaisiin tuli paljon ihmisiä.
Myös minä, viisivuotias, olin mukana. Eturivissä, surusta täysin romahtaneen nuoren naisen kanssa. Tämä nainen oli ollut menehtyneen miehen lapsuudenystävä ja luokkatoveri, ja pian lukion jälkeen he olivat menneet naimisiin. Minulle se nainen oli äiti, ja nuori mies, jonka hautajaisissa olimme, oli isäni.
Ranskalaisnainen Marielle, joka perusti perheen Vilnassa ja muun muassa tekee uutisia Baltiasta Ranskan radiolle, pyysi hiljattain, että kommentoisin hänelle Hiidenmaan karkotuksista syytetyn Arnold Meren oikeudenkäyntiä. Hän kysyi, olisivatko minun mielestäni virolaiset tyytyväisiä, jos tämä vanha mies pantaisiin nyt vankilaan. Mielestäni mikään rangaistus ei korvaa läheisen menetyksen tuskaa, mutta tuska on vielä suurempi, jos sen aiheuttanut rikollinen ei edes kadu tekoaan.
Valtaosa vielä elossa olevista karkotetuista olisi todennäköisesti tyytyväisiä, jos heidän karkotuksiinsa osallistuneet pyytäisivät edes anteeksi. Arnold Meri sen sijaan on ottanut marttyyrin roolin eikä näytä katuvan mitään.
Moni on moittinut virolaisia siitä, että he eivät kykene unohtamaan menneisyyttä ja ”liioittelevat neuvostovallan tapahtumia”. Myös siksi on hyvä, että neuvostovallan rikoksia on tutkinut kansainvälinen komissio, jota johtaa ministeri Max Jakobson.
Virossa on kauan odotettu anteeksipyyntöä Moskovalta, mutta tuskin sitä koskaan tulee. Pienelle kansalle trauma oli niin suuri, että sen muistamista, kuten aina 14. kesäkuuta järjestettävää suruliputusta ja virallista surunpäivää neuvostovallan uhrien muistoksi olisi ymmärrettävä.
Anneli Reigas Julkaistu 31.5.2008, TS
