12-vuotiaana poikana perheensä - ja tuhansien muiden Baltian perheiden - kanssa Siperiaan karkotetulla Merellä oli onni palata jo sodan jälkeen Viroon ja päästä Tarton yliopistoon. Hän todisti itselleen, kansalleen ja myöhemmin koko maailmalle, että juuri kulttuurin ja kehityksen kautta ihminen pystyy nousemaan ylös lohduttomista olosuhteista ja olemaan sydämessään vapaa myös silloin, kun kohtalo on synnyttänyt hänet maahan, joka menettää vapautensa puoleksi vuosisadaksi.
Meri oli presidentti, jonka aikana Viro tunsi olevansa suurvalta ja josta valtaosa kansasta tunsi koko sydämestään ylpeyttä.
Kun muu maailma tunsi Meren pääasiallisesti presidenttikaudelta 1992-2001, Virolle Meren elämäntehtävän tärkein aikakausi alkoi jo keväällä 1990, kun hänet nimitettiin ulkoministeriksi.
Huhtikuussa 1990 Tallinnassa Toompealla Neuvosto-Viron ulkoministeriössä istui työpöytänsä takana päivä sitten ulkoministerin virkaan nimitetty Meri. Kutsun tehtävään hän oli saanut äskettäin vaalit voittaneen kansanrintaman johtajalta.
Meren selän takana seinällä oli suuri Leninin kuva ja kirjahyllyssä vain Leninin viron- ja venäjänkielisiä teoksia. Haastattelijan kysymys, mitä tuore ulkoministeri ajatteli Leninin ja hänen teosten läsnäollessa, sai Meren yllättymään.
Meri kääntyi tuolilla ja jäi katsomaan kuvaa. "En edes huomannut, että Lenin on täällä!" hän sanoi.
Kommunistien pyhimyksenkuva oli Merelle niin epäoleellinen, että se oli jäänyt työhuoneessa huomaamatta - kuten epäoleelliset seikat ja asiat jäivät häneltä usein huomaamatta myös myöhempinä vuosina. Sen sijaan Lenin itse ei ollut hänelle epäoleellinen, vaan "esiterroristi, samoin kuin hänen perustamansa valtiokin", kuten hän sanoi useita kertoja presidenttikaudella.
Selvä näkemys itsenäisyydestä
Tulevasta tehtävästään ulkoministerinä Merellä oli alusta asti selvä näkemys.
- Viron nykyinen siirtymäkauden ulkopolitiikka lähtee asiakirjoista, joista tärkein on Tarton rauhansopimus vuodelta 1920, Meri sanoi ja lisäsi, että hänen päämääränsä oli Viron itsenäisyyden palauttaminen, jonka vuoksi oli aloitettava neuvottelut muiden maiden ja Neuvostoliiton johdon kanssa. Viron rajalla olivat yhä neuvostosotilaat, ja neuvostoarmeijan tukikohta näkyi aivan ulkoministeriön ikkunoista, mutta mies pöydän takana korosti koko olemuksellaan, että hänelle Neuvostoliitto on aina ollut ja tulee olemaan ulkomaa.
Jo 1988 Meri oli perustanut Eesti instituut -nimisen yksityisen laitoksen, joka kehitti kulttuuriyhteyksiä länsimaihin. Tämän instituutin suojissa Helsinkiin, Tukholmaan, Kööpenhaminaan, Bonniin ja Pariisiin perustetuista Viron kulttuuriedustustoista kasvoi myöhemmin, jo ennen Viron itsenäisyyden palauttamista, Viron tasavallan edustustoja, jotka aloittivat toimintansa lähetystöinä vuoden 1991 elokuussa.
Kesäkuussa 1990 Meri osallistui Viron ulkoministerinä ensimmäiseen suureen kansainväliseen kokoukseen - Etykin kokoukseen Kööpenhaminassa, jossa Islannin ulkoministeri Jon Baldvin Hannibalsson piti ainoana ulkoministerinä voimakkaan puheen Baltian maiden itsenäisyyden palauttamiseksi. Samana ja seuraavana vuonna Meri oli mukana useissa Etykin ulkoministeri- ja muissa kansainvälisissä kokouksissa Berliinissä, Pariisissa, New Yorkissa, Helsingissä ja muualla.
Presidentistä tuli Viron käyntikortti
Huhtikuussa 1992 Meri nimitettiin Viron suurlähettilääksi Suomeen, mutta tämä ura oli lyhyt - lokakuussa 1992 Merestä tuli Viron presidentti.
Kun Viro oli jo taas vapaa maa ja Merestä tuli yhdeksäksi vuodeksi Viron presidentti, Meren aristokraattisesta käytöksestä ja intellektuaalisuudesta tuli pienen maan käyntikortti. Vuosikymmeniä vapaassa maailmassa eläneiden valtionjohtajien rinnalla Meri oli arvostettu kumppani, jonka kommentit ja mielipiteet päätyivät usein myös Euroopan suuriin päivälehtiin.
Meren presidenttivuosina Viroon tehdyistä tärkeimmistä vierailuista hän piti erittäin tärkeänä paavi Paavali Johannes II:n vierailua Viroon 1993. Ystäville Meri muisteli vierailua usein myöhemmin ja sanoi, että Paavali Johannes II oli viime vuosisadan aikana yksi maailman tärkeimmistä poliitikoista.
Virolaisen diplomaatin ja arvostetun kääntäjän Georg Meren perheessä syntynyt Lennart sai lyhyen kansainvälisen koulutuksen jo ennen toista maailmansotaa, kun hän kävi koulua Berliinissä ja Pariisissa. Erittäin lämpimästi hän on muistellut juuri lyhyttä elämänjaksoa Ranskassa ja opintoaikaa kahdessa ranskalaisessa koulussa - Jesus Christ -koulussa ja Janson de Sailly -lyseossa.
Vuosi sen jälkeen, kun Neuvostoliitto miehitti Baltian maat, Meren perhe karkotettiin Tallinnasta Siperiaan. Sodan jälkeen perhe palasi Viroon, ja Lennart Meri aloitti historian opiskelun Tarton yliopiston historiallis-kielitieteellisessä tiedekunnassa, josta hän valmistui kiitettävin arvosanoin 1953.
Meren akateeminen historioitsijan tausta oli erittäin tärkeä hänen tulevaisuutensa kannalta. Se näkyi usein myös hänen koti- ja ulkomailla pitämissään puheissa presidenttivuosina, kun tavanmukaisen puheen sijasta hän esitti usein kattavan luennon jostain historian yksityiskohdasta.
Meren ensimmäiset kirjat käsittelivät hänen matkojaan Siperiaan ja Keski-Aasiaan. Hänen tunnetuin teoksensa on Hopeanvalkea (1976), Baltian esihistorian etnografinen ja historiallinen rekonstruktio. Meren kirjoja on käännetty yli kymmenelle kielelle. Lisäksi Meri jatkoi isänsä perinteitä kääntäjänä.
Lennart Merellä on ollut pitkät ja tiiviit suhteet Suomeen ja hän korosti usein suomalaisten ja virolaisten veljeyttä. Suomen lisäksi Meri tunsi suurta sympatiaa Ruotsia kohtaan.
ANNELI REIGAS
Julkaistu 15.3.2006, Turun Sanomat
